Jos tähän blogiin vielä joku eksyy, niin ajattelin tiedottaa, että elossa olen edelleen, eikä vihulainen ole näyttäytynyt. Sen sijaan olen saanut aikaiseksi vielä toisen ilveksen, eli veljeksen. Oskar syntyi 2.3. 2012. 

Siis jos joku kysyy, mitä minulle kuuluu. Syöväkkeelle ei tietääkseni kuulu mitään. Unohdin tosin mennä elokuussa verikokeille -muutenhan vihulaista ei enää kontrolloida. Ensi viikolla pitäisi yrittää uusia tämä erhe.

Mutta on meikäläisessä taas ollut uusi kasvannainen. Sellaista aktiivista laatua, joka potki kylkiluihin! Paranin vaivasta 12.10. kun pikkuinen Otto Sakari putkahti maailmaan koko 50cm:n ja 3300g:n komeudessaan. (No, ei nyt ihan putkahtanut. Kyllä siinä aika paljon sai töitä tehdä ja tuskissa kiemurrella. ;) Aika jännä, että meikäläisessäkin joskus kasvaa muutakin kuin syöpää, ja varsin onnistuneelta näyttää mielestäni lopputulos näin ensikertalaiselle. Kilttikin on pikkuvesseli ja kasvaa niin, että kohisee, vaikka panikoinkin maidon riittävyydestä alkuun. Toivottavasti nyt vain pysyvät ne pahatapaiset kasvannaiset loitolla, että emo ehtii seurata poikasensa vaiheita mahdollisimman pitkään! Surku on kyllä sitä, että Oton vaari ehti kuolla näkemättä lapsenlastaan.

Tässä Otto makoilee, ja vaikuttaapa kohtuullisen tyytyväiseltäkin. Täysin objektiivisesti arvioiden maailman suloisin vauva, eikö niin?

Ja jotta jälkikasvu saisi siveellisen syntymän, päätimme myös rekisteröidä parisuhteemme heinäkuussa Islannissa. Koeaikaa ei ollutkaan kuin vaatimattomat 10 vuotta, joten ei ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Ja koska kummassakin alkaa olla jo käytön jälkiä, ei kauppaankaan kai enää voi palauttaa. Rouvana olo on kyllä varsin mukavaa sekin. :)

Tuore aviopari Kopavogurin maistraatissa. Fotoaparaatti unhottui hotelliin, mutta onneksi seremonian toimittajalla sattui olemaan kamera hetken taltioimiseksi. Vihkitodistus peittää strategisesti pullottavan mahan, ettei ihan shotgun weddingiltä näyttäisi. ;)

Jotta hyvin menee, mutta menköön! :)

Eräänä marraskuisena maanantai-iltana äiti soitti: isä on kuollut. Putosin lattialle polvilleni ja aloin itkeä. Olin vähitellen alkanut ajatella, että tuollaiseen puheluun ei ehkä enää ole äärettömän pitkää aikaa. Isän moninaiset sydämen kannalta riskaabelit sairaudet -oli diabetesta, verenpainetta, kihtiä, kolesterolit vinksallaan, ylipainoa, uniapneaa, rytmihäiriöitä- huolettivat ja ajattelinkin syksyn kuluessa, että sydäninfarkti voisi iskeä minä päivänä tahansa. Luulin silti, että sitten isukki vietäisiin sairaalaan, vaikka pallolaajennettaisiin ja sitten mies ottaisi itseään vihdoin niskasta kiinni, laihduttaisi ja alkaisi kuntoilemaan ja elelisi vielä hyvän tovin. Sydän oli kuitenkin yllätyksekseni niin täysin lopussa ja sanoi itsensä irti kerralla. Isä on kuollut...

Isä lähti juuri niinkuin halusi -tai niinkuin kaikki haluavat. Ilmeisesti sydän pysähtyi kuolettavaan rytmihäiriöön kesken rauhallisen päivälevon. Ei jäänyt kitumaan letkuihin eikä vaippoihin. Isä myöskin eli niinkuin halusi -ei purrut orasta, vaan nautiskeli elämästä ja hyvästä ruuasta, äidin ja minun sitkeästä nalkutuksesta huolimatta. Sanoi aina haluavansa mieluummin lyhyen ja iloisen elämän, kuin pitkää kitkutusta vanhainkodissa hopeateetä juoden. Mutta minäpäs olisin halunnut vielä pitää isän!  Rakkaan isän, joka oli erittäin älykäs, hauska seuraihminen, rajattoman kätevä, tiesi hurjasti asioita, oli utelias ja kiinnostunut kaikesta, huumorintajuinen, sopivalla tavalla lapsellinen... Vanhemmista kuuluu luopua viisikymppisenä, ei vielä. Nouto-osastolla tosiaan on tapahtunut virhe, kuten eräs isän ystäväkin sanoi. 

Suru ja ikävä on aivan lohdutonta. Kaikki muistot toisaalta lohduttavat, toisaalta tekevät kamalan kipeää, koska ne ovat nyt kaikki mitä minulla isästä on jäljellä (paitsi puolet itsestäni!). Olen iloinen, että meillä oli niin hyvät välit, eikä mitään jäänyt "hampaankoloon". Vielä kolmekymppisenäkin isän kanssa oli kiva puuhailla, kuten esim. veteraanimopojen parissa ja isältä saattoi aina kysyä neuvoa missä tahansa asiassa. Juuri vähän ennen kuolemaansa isä esimerkiksi kurssitti minua putkitöissä. Mitä isä ei tiennyt, sitä ei tarvinutkaan tietää. 

Isän itsensäkin puolesta harmittaa. Kaikki ne kesken jääneet harrastukset, kokematta jääneet uudet kokemukset. Iloiset ja aktiiviset eläkepäivät äidin kanssa jäivät elämättä. Toisaalta isä kuitenkin selvästi kuoli onnellisena ja tyytyväisenä miehenä ilman, että suuria unelmia olisi jäänyt toteutumatta. Omasta puolesta hiukan itsekkäästi tuntuu myös siltä, että miksi minua taas lyödään ja koetellaan. Kaiken piti taas olla hyvin ja kakkossyövänkin historiaa ja nyt jälleen minua koettelee edellisiäkin mahtavampi suru. Suru omista sairauksista oli sentään niin paljon vähäisempää, koska toivo paranemisesta oli niin hyvä. Nyt mitään toivoa ei ole. Isä ei koskaan tule takaisin, en enää ikinä näe isää, en saa puhua hänelle, enkä koe mitään hänen kanssaan.   

Kiitos, rakas isä kaikesta ja hyvää matkaa! Minulla on sinua niin kova ikävä!

Kotkan poikii, ilman siipii
Maailman myrskyt keinuttaa
Taakse jäivät, nuoruuspäivät
Takaisin ei niitä saa
Laulut tuulen, nuo vain kuulen
Enkä tiedä kauniimpaa.

Paras mies meni!

Hodgkin-rintamalta ei mitään uutta. Onneksi. Eilen olin labroilla, joissa ei ollut yhtään numeroa punaisella. Hemoglobiinikin oli ennätyskorkea 137, kuin itäsaksalaisella hiihtäjättärellä ikään. Kunhan vaan tulisi sitä lunta, niin näyttäisin kaikille miten hikilauta luistaa.

Tänään puolestaan käväisin tietokonetomografiassa, jossa myöskin oli vain sitä vanhaa minimaalista jätesuttua. Kiva! :) Työsuhde-etuihin kuului myös henkilökohtainen tulkintasessio kera radiologin. Juhlin iloista perhetapahtumaa varsin railakkaasti, eli päivystämällä.  

Surua on kuitenkin taas lähiympäristössä. Luulen, että lääketiede on väärässä sen suhteen, että syöpä ei olisi tarttuvaa. Kyllä se minusta vaan näyttää tarttuvan. Ystäväni 2-vuotias ihan enkelin näköinen pieni poika on saanut aivosyövän. Voiko mitään kohtuuttomampaa olla! :(